Tilanne tietoja!

Kyllä..olen sairas, mustasukkainen ja epäluuloinen nainen! Ollaan tämän poikaystävän kanssa tunnettu se 2 kuukautta ja kysymys joka päällimmäisenä mielessäni jyllää on se, että voiko tähän mieheen luottaa? Tein taas moraalisesti vääriä ratkaisuja kun noin kuukausi sitten luin py:n kännystä salaa viestejä :\ Ja siellähän oli viestejä...hempeitä sellaisia..sen minkä ehdin ja viitsin lukea...muilta naisilta...luottamus meni kertaheitolla!

 

Avokkini kanssa suhteen täytyy siis olla todella huono, että viitsin jatkaa uutta suhdetta jossa en täysin luona toisen sanomaan! Asioita on toki tapahtunut..poikaystävä otti puheeksi muutama viikko sitten sen asian ettei enää halua sanoa, että tapaillaan vaan haluaa puhua seurustelusta..itse olen silti kovin epäluuloinen ja epäluulollani olen saanut poikaystävänkin varpailleen :(

 

Mietinnässä on siis...

1. Mistä tunnistaaa pelimiehen?

2. Mistä tietää koska parisuhteessa pitää luovuttaa?

3. Mikä vain satuttaa ja mikä tappaa?

4. Mitä minun pitäisi tehdä?

:(

Kello on viisi lauantaiaamuna! 

Olo on ei vittu mitä minä menin tekemään!  

ONKO PAKKO PILATA SE MIKÄ ELÄMÄSSÄ ON HYVÄÄ?!?!?!

Tämä on siis muistio minulle: älä ota viiniä kun elämässä on asiat hyvin! Sain eilen hempeitä, ihania ja täydellisiä viestejä poikaystävältä...kunnes sitten yksi täysin viaton viesti lähti väärään osoitteeseen...huoh! Ei mitään rankkaa, mutta kuitenkin sellaista joka paljasti illan olevan kostea...argh! Tunnen olevani tyhmä, olen tyhmä ja saan olla onnellinen jos en taas pilannut kaikkea! Voin olla onnellinen jos minulla vielä on poikaystävä....
Aamun sanoiksi minulle siis: VITTU SÄ OOT TYHMÄ NAINEN!!!

Onnellisuus...

Tänään mulla on ollut saikkuperjantai. Keskiviikon kurkkukivun lisäksi eilen nousi onneksi myös kuume ja pystyin hyvällä omallatunnolla jäämään kotiin potemaan! Tosin ihanat tytöt tulee tänään meille ottamaan viintä eli kai työkyvyttömyys on korvienkinn välissä :D 

Tosin tänään otetaan ihan sivistyneesti sillä huomenna lähden hotellireissulle poikaystävän kanssa!

Viime yö kului taas yökylässä poikaystävän luona. Ilta oli erilainen kuin yleensä, sitä voisi kuvailla sellaiseksi pitkään parisuhteessa olleiden ihmisten perusillaksi. Makasin toisen kainalossa sohvalla telkkaria katsellen. Toinen oli väsynyt ja minä kipeä! Toki jäin kaipaamaan sitä hellimistä jota yleensä harrastamme, mutta toisaalta tällainen ilta oli hyvä kokea. Huomasin nimittäin, että nautin tästä ihan yhtä paljon. Kumpikaan ei ollut kiusaantunut ja mikä parasta poikaystävää ei haitannut se, että minä olin yskänen, räkänen, kuumeinen ja nuutunut :D Nukkumaankin käytiin lähekkäin ja vielä aamullakin huonosti nukutun yön jälkeen hän oli sitä mieltä, että oli mukavaa nukkua mun kanssa <3

Yökyläilyllä käynti sujui avokin puolelta taas yhtä kivuttomasti kuin edellinenkin kerta. 

Ehkä se on hänelläkin niin, että sitä mitä ei kysy, sitä ei tiedä eikä sitä silloin ole olemassakaan! 

Olen viime aikoina huomannut olevani avokilleni turhan töykeä ja tyly! 

Täytyy tsempata asiassa, sillä eihän minun tarvitse olla vittumainen ämmä häntä kohtaan,

vaikka suuri rakkauden ja välittämisen tunne onkin poissa!

Tämä on uusi suosikki biisini. Kuuntelin sitä aamulla koko matkan poikaystävältä kotiin ja mietin, että onko minulla elämässäni ketään sellaista ihmistä kun tuossa laulussa...

Eihän tämä oikein ole vaikka helppoa onkin!

Maanantaina lähdin töiden jälkeen käymään poikaystävän luona sillä ajatuksella, että jään tänne yökylään...toisaalta muunlaisia reissuja en hänen luokseen ole vähään aikaan tehnytkään! Noh..avokille sanoin lähteväni tapaamaan kavereitani. Ei ongelmaa...hän ymmärtää, olenhan jo pohjustanut tilannetta kertomalla tarvitsevani omaa aikaa ja tilaa. 

Illan aikana tulee eteen se hetki, et on pakko laittaa viesti: tuun kotiin aamulla! Ok, en saa viestiini vastausta, aamulla mies ei ole kotona ja iltapäivällä kotona asiasta ei ole minkäänlaista keskustelua. MITÄ VITTUA!?!?! Tämä on liian helppoa!

Avokin kanssa yritän toki jo erkaantua...tai siis hoitaa eroa nätisti! Ihan perseestä on se, et tarttee kokea huonoa omatuntoa tekemisistään. Lähinnä siis siitä, että joudun kertomaan poikaystävälle muunneltua totuutta kotitilanteestani. Tunnen myös huonoa omatuntoa siitä, että pelkään pilaavani avokkini elämän, ajattelen että hän ei enää löydä itselleen ketään..jne. Miksi minut on kasvattanut meidän sellaisiksi, et pitää yrittää elää samassa parisuhteessa koko elämän ajan...ja jos et elä niin ole epäonnistunut elämässäsi! Meillä oli hyvä elämä tähän asti, mut nyt haluan jotain muuta..

Päivä alkaakin siis peruskysymysten äärellä: 

1. Miksi en vain yksinkertaisesti eroa?
2. Onko vaan parempi olla vain OK parisuhteessa kuin yksin?

viikonloppu..

Vallalla on megalomaaninen sunnuntai vitutus! Viikonloppu on mennyt liian nopeasti huonossa seurassa, töissä ja tyhmäillessä! Avomiehen vanhemmat tuppautuivat meille perjantaina ja siinä tuli sitten juotua muutama lasillinen viiniä. Tyhmäähän se oli, mutta tuntui tarpeelliselta siinä hetkessä. Lauantain työpäivä tuntui ehkä siksikin pitkältä, turhalta ja erittäin väsyttävältä! Ja pitihän sitä sitten eilenkin ottaa...en tajua miksi! Olin yksin kotona eikä ollut edes kiinnostusta lähteä mihinkään juhlimaan vaikka eräs kaverini yrittikin minua mukaansa suostutella..

Tämä päivä onkin sitten mennyt ihan harakoille. Oon vaan katsonut televisiota ja kelloa vuorotellen! Avokki tulee illalla kotiin ja silloin olisi tarkoitus keskustella tästä vallitsevasta tilanteesta. Mua pelottaa, et en saa vieläkään sanottua et haluan muuttaa pois tästä asunnosta. Väliaikaisesti vai kokonaan..sitä en tiedä vielä. Olen tänään katsellut itselleni asuntoa vuokralle ja täyttänyt muutaman hakemuksenkin asiaan liittyen! Tuntuu hyvältä, et oon saanut asiaa eteenpäin!

Keskustelin poikaystävän kanssa perjantaina puhelimessa. Se oli hyvä puhelu! Tosin sen saman jauhamiseksihän se meni..voinko luottaa sinuun ja voitko luottaa minuun! Sanoin, vastoin aikaisempia sanomisiani, että mulle ei ole OK jos hän tapailee samalla muitakin. Tuntuu, et ollaan nyt ajatuksen tasolla ainakin samalla linjalla tässä suhteessa. Ei oleteta, että tämä automaattisesti kestää läpi elämän, mutta panostetaan kuitenkin molemma tähän täysillä! Mulla on hirvittävän huono omatunto siitä, etten voi olla aivan täysin rehellinen omasta tilanteestani. Ja uskon, että siksi minulla on kokoajan epävarma olo tästä suhteesta. Tilanne ahdistaa...ahdistaa ja ahdistaa! Tarvitsisin aivan kokoajan varmistusta siitä, että toinen ei ole muuttanut mieltään..pelottaa et muhun sattuu kovasti! Ehkä ansaitsisin sen...

ahdistaa...

Tilanne on siis tämä: Minulla on siis avomies sekä mies, jonka kanssa tapailen ja vietän hyvinkin intiimiä elämää ja johon olen ihastunut. En oikein itsekään tiedä miksi olen ajautunut tällaiseen tilanteeseen. Tiedän kyllä miten, mutta en miksi! Ei ole ollut aikaa, halua eikä voimia pohtia asiaa. Olen elänyt hetkessä niinkuin minulla on tapana. 

Kaikki on vain tapahtunut...nopeasti..ehkä jopa liian nopeasti.

Kesän lopussa laitoin viattoman ilmoituksen netin seuranhakupalstalle. Ajattelin, että ehkä viestitän siellä jonkun kivan kanssa hetken ja häviän sitten kaikessa hiljaisuudessa pois kun mistään tai kenestäkään ei kuitenkaan ole mihinkään ikinä! Näin ei kuitenkaan käynyt löysin tämän ihanan miehen, joka on elämässään saanut kokea kaikenlaista ja on vähintään yhtä rikki kuin minä..

Löytäisin ainakin tuhat ulkopuolista syytä siihen miksi käyttäydyn näin. Selittäisin, että parisuhteemme ei toimi, tämä ei ole sitä mitä haluan ja että mieheni ei ymmärrä minua, olemme liian erilaisia...voisin väittää, etten ole onnellinen ja tämä kaikki on siksi oikeutettua. Tällainen selittely ei ole kuitenkaan oikein eikä edes reilua! Todellinen syy on se, etten osaa olla paikoillani. En kykene selvittämään päänsisäistä myllerrystäni..on helpompi paeta tilanteita ja toivoa niiden ratkeavan itsestään....niinkuin on käynyt aikaisemminkin! Olen päässyt elämässä liian helpolla ja pakenen aina kun tilanne menee liian monimutkaiseksi tai ahdistavaksi..huoh!

en ole hyvä ihminen..

Parisuhde ei riitä minulle...ei ainakaan tämä jossa nyt elän! Ahdistaa! Olen kuitenkin niin raukka, etten uskalla vain lähteä menemään. Ei, minun pitää varmistaa selustani, hakea jännitystä muualta ja olla huono ihminen.

Tässä suuri salaisuuteni: Minulla on avomieheni lisäksi toinen mies! Mies jonka kanssa haluan viettää aikaa, jonka kanssa seksi on loistavaa ja jonka kanssa tunnen olevani ehjä sekä kelpaavani sellaisena kuin olen! Olen ihastunut...

Kuinka tässä kävikään näin..

Tällainen minä olen: kolmekymmentäyksivuotias nainen, joka ei osaa päättää mitä elämäänsa haluaa! 

Tunnen, että perusasiat elämässäni ovat kohdallaan. Minulla on mies, koira, asunto, kiva työpaikka, hyvät suhteet vanhempiin ja sisaruksiin sekä riittävästi hyviä ystäviä. Minusta kuitenkin tuntuu kuin joku muu olisi määrittänyt elämäni tähän astisen suunnan. Olen ajatunut tähän pisteeseen kuitenkaan miettimättä asioita sen enempää, en ole pitänyt puoliani enkä miettinyt sitä mitä minä oikeasti haluan! En ole enää varma siitä onko tämä elämä, tämän miehen kanssa, tässä asunnossa juuri se mitä haluan? Elämä on vain kuljettanut meidät tähän ilman minkäänlaista suunnittelua tai haaveilua tulevasta. 

Mielessäni on jo pidemmän aikaa pyörinyt kysymyksiä elämästä:

Kuinka tietää mikä on riittävästi? Mistä tietää, että on onnellinen? Milloin enemmän haluaminen on oikein ja milloin vain turhaa unelmointia? Mihin pitää tyytyä? Onko ihan kiva tarpeeksi vai syy laittaa elämä uuteen järjestykseen?

Ihan pieniä kysymyksiä siis..